Edelleen valtaosan huomiosta vie se, että työllisyyspalvelut ja työttömyys aiheuttavat kunnille ylitsepääsemättömiä kustannuksia – ja että valtion pitäisi nämä kattaa. Ymmärrän hyvin tämän näkökulman, ja usein tuon tätä myös itse esiin. On paikallaan haastaa valtion ratkaisuja ja resurssien riittävyyttä. Jossain määrin tämä vastakkainasettelu (kuka kustantaa, kuka maksaa) on tullut myös osaksi työllisyysalueiden yhteistyöpöytiä. Tämä on haitallista ja se tulisi pikimmiten ratkaista – esim. kustannusjakomalleja, työnjakoa tai tiedolla johtamisen järjestelmiä kehittämällä.
Ylivoimaisesti tärkeämpi kysymys on kuitenkin se, miten näkökulma työllisyydestä saadaan käännettyä voimavaralähtöiseksi – johon kuntien kannattaakin investoida.
Työllisyys on kuntatalouden perusta.
Tarkastellaan lukuja karkeasti. Noin 80 % kuntien tuloista on verotuloa, josta noin 70 % on kunnallisveroa – pääosin ansiotulosta. Myös valtionosuudet perustuvat pitkälti työllisyyden ja kulutuksen veroihin, joita valtio kerää ja tasaa kunnille. Työvoimapalvelut ja etuuskulut muodostavat puolestaan enintään 15 % kuntien nettomenoista. Toki työllisyyden heikkeneminen syö tulokakkua, ja menetyksiä/kuluja tulee tätä kautta. Kuitenkin pelkästään volyymitarkastelun perusteella työllisyyden tuottopotentiaali on kustannussäästöpotentiaalia merkittävästi suurempi.Ratkaisuja kannattaa hakea tuotto- eikä säästöpotentiaalista.
Tämän vuoden valmennuksessa sekä uutiskirjeissä tartun hanakammin siihen, miten työllisyyttä tulisi lähestyä investointinäkökulmasta. Yhtälö on kunnille vaikeammin avattavissa, mutta täysin looginen. Oppi kannattaa hakea valtion puolelta: valtio suunnittelee julkisen talouden kokonaisuutta siten, että päätösten ja sääntelyn työllisyysvaikutukset lasketaan tulopohjaan mukaan ja mahdolliset säästöpäätökset mietitään tarkkaan vaarantamatta tätä potentiaalia. Myös kunnille ja työllisyysalueille hieman rajatummalla tavalla tämä logiikka toimisi. Vaikka laskelmat eivät olisi täysin tarkkojakaan, kyse on isommin ajattelutavan muutoksesta. Havaintoni on, että kunnat eivät ole juurikaan hyödyntäneet tätä uudenlaista työllisyyden vaikuttavuusajattelua uusissa strategioissaan – vielä.
Läheisempi esimerkki työllisyyspalveluiden piiristä: Tulosperusteiset työllisyyspalveluhankinnat.
Peruslogiikaltaan näissä palveluissa maksetaan työllisyydestä (vaikutuksesta) suoritteen sijaan. Tällöin toissijainen kysymys on palvelun osallistumis- tai yksikkökustannus. Erilaiset kustannusvertailut tai raportit voivat osoittaa ylihintaa ja kunnat voivat kokea, että onpa kallista. Tällöin kyse on kuitenkin erityisen hyvästä onnistumisesta, josta kannattaakin maksaa. Palvelun takaisinmaksu tulee tietyn ajan kuluessa vahvistaen kuntataloutta. Tällaisia eriä ei kuitenkaan kirjanpito (saati YA-järjestelmä…) tunne, joten tilanne on tiedolla johtamisen ja talouden seurantajärjestelmien kannalta dilemma.
Ajatellaanpa tilanne, jossa koko työllisyysalueen palvelut (ml. virkailijatyö) on onnistuttu kääntämään tulos- ja vaikuttavuusperusteisiksi. Pitkällä aikavälillä näin uskon tapahtuvankin ja kehitys on menossa tähän suuntaan. Tällöin merkityksettömäksi muodostuu se, paljonko palvelut maksavat, saati mikä on VOS. Oleellisinta on vaikuttavuus. Työvoimapalveluiden ja etuuskulujen kompensaatio voitaisiin siirtää kuntien veropuolelle (efektiivisyys / tasausrajat) valtionosuuksista.
Varmasti tämä skenaario epäilyttää. Mutta käänteisesti: jos tähän ei haluta uskoa, olisi halvinta jo nyt ripustaa hanskat naulaan ja päättää, että työllisyys ja työttömät on kunnille vain kuluerä. Säästäminen on kuitenkin melko helppoa.