Mikä on ydintarve tai ongelma, jota työllistämistuella halutaan ratkaista? Tämä pitäisi olla peruskysymys, josta käsin työsuhteisen työn tukimuotoja kehitetään aktiivisen työvoimapolitiikan puolella.
Vastaus on melko helppo: tuki alentaa työntekijän palkkauksen kustannuksia kohdennetusti. Yrittäjillä kyse on puolestaan säännöllisten tulojen turvaamisesta yrittäjyyden alkutaipaleella. Työntekijän palkkauskynnyksen alentamiseen on lukuisia muitakin välineitä — esimerkiksi verotukseen, työnantajamaksuihin tai työnantajariskeihin liittyviä. Yrittäjyydelle löytyy niin ikään monia rahoitusmuotoja, joista starttiraha on yksi muiden joukossa. Huomionarvoista on, että starttirahamalli tuntuu Suomessa toimivan: sitä kiitellään ja se on pidetty muuttumattomana vuodesta toiseen.
Kohdentaminen on palkkatuen suurin haaste
Palkkatuen — ja vastaavan kuntalisän — suurin haaste on mielestäni tällä hetkellä kohdentaminen. Sille on valtavasti sääntöjä paitsi työnhakijan, myös työnantajan ja työsuhteen näkökulmasta. Kohdennukseen liittyy erilaisia poliittisia tarpeita ja intohimoja sekä ennen kaikkea julkistalouden säästöjen tavoittelua. Kohdennusta muutetaan jatkuvasti, mikä tekee tuesta sekavan ja ennustamattoman.
Lintuperspektiivistä katsottuna meillä on järjestelmä, jossa on satoja erilaisia käytäntöjä tuen kohdentamiseen. Yksikkötasolle — työnhakijaan ja työnantajaan — vietynä tämä kohdentamisen kirjo marginalisoi palvelun.
Toinen kohdentamisen haaste liittyy siihen, ettei työllistämistuki tarjoa kunnon pelivälineitä sille, miten työ ja tekijä kohtaavat. Markkinanäkökulmasta työllistämistuet voivat jopa heikentää kohtaantoa. Työnvälitysmarkkina on nimittäin äärimmäisen hajautunut sekä ostamisen että myymisen osalta — verrattavissa asuntokauppaan. Kohtaanto toimii silloin, kun välitysmekanismi on tehokas, tieto liikkuu ja kohtaannon helpottamiseksi on olemassa hajautetusti hyödynnettäviä palveluja. Työllistämistukien osalta tämä tarkoittaisi, että työnhakija ja työnantaja voivat keskenään lähentyä ja neuvotella kohtaannosta — ja neuvottelupöydällä olisivat nämä erilaiset tuet. Tästä saatatte jo arvata, mihin ajatteluni tukityöllistämisestä perustuu.
Asiakaslähtöinen malli: työskentely työttömyysetuudella
Ajattelen, että työllistämisen tuet voitaisiin siirtää työttömyysturvajärjestelmän sisään universaaliksi tukimuodoksi, joka tukee uudelleentyöllistymistä. Tukihallinnosta vapautuva työaika voitaisiin suunnata kysyntää ja kohtaantoa lisäävään työhön eli perustyönvälitykseen.
Tuki voisi olla työttömyyspäiviin nähden porrastettu ja määräaikainen. Se voisi alkaa esimerkiksi 300 tai 400 työttömyyspäivän kohdalla. Rajaa olisi tarpeen säädellä eri suhdannetilanteissa, ja tätä varten voisi luoda valmiit kriteerit, joiden soveltamiseen riittäisi kevyempi asetuspohjainen sääntely.
Mallissa Kela maksaisi työttömyysetuuden henkilön sijaan työnantajalle.
Mallin vahvuutena olisi, että molemmat (tulevan) yleistuen rahoittajaosapuolet — sekä kunnat että valtio — osallistuisivat tukimuodon rahoittamiseen. Nyt valtio ei osallistu, vaikka kunnat tekevät tätä jo palkkatukien ja erilaisten kuntalisämallien muodossa. Nykyjärjestelmä on rahoituksellisesti kunnille epäreilu: valtio ei maksa työllistämistukea, mutta saa säästön täysimääräisesti työttömyysturvastaan, kun kunta luo omalla rahalla työpaikan.
Mittaluokka on merkittävä
Passiivimenojen ”aktivointi” samanaikaisesti sekä valtion että kuntien puolella toisi merkittäviä lisäresursseja työsuhteiden tukeen. Päästäisiin tukisummiin, jotka kannustavat työllistämään. Tuen mittakaava olisi kerralla riittävän iso: Esimerkiksi kunnat maksoivat vuonna 2025 yli 400 päivää työttömänä olleista Kelalle 623 miljoonaa euroa ja valtio omaa osuuttaan 710 miljoonaa euroa — yhteensä siis 1,34 miljardia. Jos tästä summasta saataisiin aktivoitua vain 10 prosenttia työsuhteiden tukemiseen, käytössä olisi vuosittain 134 miljoonaa euroa lisäresursseja pisimpään työttömänä olleiden työllistämiseen. Jos tavoitetaso nostetaan 25 %, tukisumma on 335 m€ eli kymmenkertaiseksi esim. nuorten työllistämiseteliin nähden. Järjestelmän vakiintuessa täysin realistista olisi tavoitella jopa 50 % aktivointitasoa, joka voisi poistaa vaikean pitkäaikaistyöttömyytemme.
Malli voisi korvata nykyiset tukimuodot
Mallia voisi kehittää monin verroin nykyisiä palkkatukia, nuorten työllistämisseteleitä ja kuntalisiä selkeämmäksi ja geneerisemmäksi. Tarvittaisiinko näitä muita enää lainkaan, jos kehitettäisiin vain tämä yksi? Hallintotyö voitaisiin kohdentaa tehokkaammin esimerkiksi piilotyöpaikkojen etsimiseen, joihin sitten tätä tukea voitaisiin vaikuttavasti kohdentaa.
Valtion tuki voisi olla kaikille sama ja subjektiivinen / automaattinen kun määrätyt työttömyyspäivät tulevat täyteen. Kunnat voisivat omalla osuudellaan säädellä paikallisista tarpeista ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden tai elinvoiman tavoitteistaan käsin sitä, mihin kohderyhmiin tukea esim. voitaisiin myöntää vielä perustasoa enemmän.
Idea ei ole vielä tietenkään valmis, mutta jotenkin uskon siihen enemmän kuin nykymenoon, jossa uudet työllisyysavaukset hautuvat joko hallinto- ja toimeenpanohaasteisiin tai eri hallinnontasojen väliseen osaoptimointiin, jossa kustannuksia vain siirretään toisen tahon maksettaviksi.