Viimeiset vuodet ovat olleet työllisyydenkin näkökulmasta todellista estejuoksua. Talouden uutisointi on välillä synkkääkin synkempää aiheuttaen epävarmuutta varmasti jollain tasolla meille jokaiselle. Erotammeko uutisvirrassa onnistumisiamme? Eräs myönteinen signaali oli heinäkuun Ylen uutinen Suomen työllisyysasteesta. Työllisyysasteemme on jo 74 % ja nousu selittyy lähes kokonaan naisten kohentuneen työllisyystilanteen johdosta. Myös työttömyys jatkaa positiivista kehitystä tällä viikolla julkaistun TEM:n työllisyyskatsauksenkin valossa.
Eräänä ilonaiheena pidän myös työllisyyden edistämisen ministerityöryhmän heinäkuisia linjauksia TE24-uudistuksesta. Muutokset ovat verrattain suuria ja niistä välittyy ratkaisukeskeisuus. Eteneminen lausuntovaiheesta on ollut suoraviivaista ja lakiesitystä kiirehditään eduskuntaan syyskuun loppuun mennessä.
Laajempi analyysi linjausten vaikutuksista on vielä itsellenikin epätarkka, mutta hyvä peruskäsitys on olemassa. Laajan työttömyyskriteerin painottaminen 50 prosenttiin luonnoksessa olleesta 30 prosentista oli vähintäänkin lievä helpotus. Raha menee nyt sinne, missä sille on suurempi tarve. Työikäisten kriteeri on silti edelleen 50 % painottaen TE-palveluiden luonnetta ja kytkentää laajempiin elinvoimatehtäviin.
Työllisyysalueiden muodostamisen poikkeussääntöjä tarkennettiin. Tosin täsmällisempi tulkinta olisi, että pikemminkin epämääräistettiin. Myönteistä on, että poikkeussäännön ehdottomasta minimityövoimarajasta (17.000) luovuttiin. Tilalle tuli vaade riittävästä rahoituksesta ja osaamisesta tilanteissa, joissa poikkeusta haetaan. Kuntien keskinäisen yhteistoiminnan muotoja työllisyysalueen tehtävienjaossa myös monipuolistettiin. Tarkennusten myötä uskoakseni moni 20.000 alittava työllisyysalue tulee hakemaan järjestämisvastuuta. Selvitys- ja todistelutaakkaa on tosin enemmän ja valmisteluaika on lyhyt. Lopputulemana on kuitenkin toimivampi rakenne, jossa turvauduttaneen myös laajempiin maakunnallisiin yhteistoimintakokonaisuuksiin tiettyjen erityispalveluiden osalta.
Palkkatuen myöntämisen mahdollistamisella kunnille itselleen on myönteinen vaikutus sekä rahoitukseen että palvelujärjestelmän toimivuuteen ja yhdenvertaisuuteen. Valtion asiakastietojärjestelmän käyttövelvoite on sekin ainakin lyhyellä tähtäimellä oikeansuuntainen linjaus. Digiprojektit ottavat aikansa ja tähän uudistuksen lykkääminen 1 kk ei ehkä ihan riitä… Uudistus on siis nyt virallisesti pikemminkin TE25–uudistus kuin TE 1.12.2024–uudistus.
Eräs polttava ongelma on kuitenkin syytä nostaa esiin. Tähän havahduin eräässä käynnissä olevassa TE24-palvelusuunnitelma- ja ekosysteemityössä. Pohdimme, miten saisimme uuden TE-palveluiden valtionosuusrahoituksen logiikan toimimaan kaupungin omassa budjetoinnissa. Jatkossahan rahoitus kasvaa ”automaattisesti” työttömyyden kasvaessa ja päinvastoin – valtionosuusjärjestelmän tilastoviiveet huomioiden. Laaja työttömyys on viime vuodet sahannut aika tavalla. Tämä sahaus muuttaa suoraan kuntien saamia valtionosuuksia. Pitkäaikaistarkastelu 15 vuodelta osoittaa, että vaihtelu on keskimäärin jopa 10 % vuodessa. Joukkoon mahtuu peräkkäin samankaltaisia vuosia sekä todella reippaita vaihteluvuosia.
Laaja työttömyys olisi sujuva kriteeri ohjaamaan kunnan omaa budjetointia, mutta onko se sittenkin liian yksioikoinen? Työttömyyden suurimmat vaihteluthan tulevat sellaisista ryhmistä, jotka eivät välttämättä julkista TE-palveluita tai ainakaan niiden sisällä kustannuksiltaan arvokkaampia palveluita tarvitse. Vasta suuren työttömyyden hellittäessä (kun vedenpinta on laskenut), paljastuvat suurimmat kivet, karikot ja ongelmat. Rakenteellinen työttömyys on tällainen esiin pistävä ongelma, joka erottuu selvimmin juuri hyvän työllisyyden aikana – siis aikana, jolloin rahoitus laskee.
Vähintään yhtä suuri hyvän suhdanteen ongelma on työvoimapula. Tätä toistellaan, mutta sen merkitykseen ja vaikutuksiin esim. yritysten tuotantopanosten vajaakäytöstä tai kilpailukyvyn hyytymisestä ei ainakaan paikallistasolla saa nyt oikein otetta. Ilmiötä ei ole osattu vielä ehkä riittävästi tilastollisesti kuvailla, jotta se aidosti ohjaisi toimintaa. Tai jos on, ratkaisut ovat olleet yksipuolisia: Työvoimapula on nähty tähän mennessä voittopuolisesti työnhakijoiden määrällisenä tai laadullisena ongelmana. Entäs työnantajat ja työpaikat?
Työvoimapulan mittakaavaa voisi havainnollistaa yksinkertaisella laskukaavalla: avoinna olevat työpaikat kerrottuna avoimien työpaikkojen keskimääräisellä aukioloajalla. Kun tätä tilastoa katsoo pitkällä aikavälillä, paljastuu, että koronakriisin jälkeinen työvoimapula on jopa 3–5 kertainen (!) suhteessa 10 vuoden pitkään trendiin ennen koronaa. Toki laskukaava korostaa ongelmaa ja kirjauskäytännöt sekä työmarkkinat ovat myös muuttuneet. Tarjolla on ehkä enemmän, mutta pienempää: vuokraa ja keikkaa.
Kaikesta huolimatta ilmiö ”laajasta työvoimapulasta” tulisi nostaa nykyistä suurempaan tarkasteluun myös työvoimapalveluissa. Meille on jo syntynyt uudenlainen rakenteellinen ongelma, joka kohdistuu tiettyihin toimialoihin ja työnantajiin. Listaisin myös tietyt työmarkkinoiden työnvälitys- ja työsuhdemallit osaksi tätä vyyhtiä.
Vanha toimiva ratkaisu on edelleen petrata hakijoiden osaamista ja valmiuksia. Tämän rinnalla tulisi myös petrata työpaikkoja ja työnantajia – kohdennetusti. Hekin tarvitsevat apua, mutta mitä heille sitten pitäisi tarjota? Joitain ratkaisuja tunnistimme keväällä julkaistussa tutkimuksessa. Suosituksena kaikille TE24-palveluita suunnitteleville on selkeä: Varatkaa riittävät panokset ja suunnitelkaa laaja ekosysteeminen palvelutarjoama rakenteellista laajaa työvoimapulaa kärsivien työnantajien auttamiseen!