Kuntouttavan työtoiminnan päättyminen ja sen jatkeeksi uudelleen keksitty työvoimapoliittinen avustus ovat herättäneet keskustelua ja ihmetystäkin. Olennaista on ymmärtää, ettei kyse ole yhden palvelun korvaamisesta toisella: kuntouttava työtoiminta päättyy, ja avustus tulee kokonaan uutena erilaisena välineenä. Rahoitusmuutos ja sen vaikutukset toimintaan ovat mielestäni merkittävästi lain vaikutusarvioita suurempia.

Hallitusohjelmassa on selkeä kirjaus kuntouttavan työtoiminnan palauttamiseksi kunnille. Sosiaalihuoltolakia ei kuitenkaan haluttu avata, joten palvelu päätettiin sen sijaan lopettaa. Tilalle tuodaan (aiemmin valtion) työvoimaviranomaiselle tutun työvoimapoliittisen avustuksen tyyppinen väline. Se ei ole siis kuntouttavaa työtoimintaa korvaava palvelu vaan uusi tehtävä. Tämä erottelu on koko suunnittelun perusta: avustuksen tarkastelu ei korvaa sen pohtimista, minkälaisen palveluvajeen kuntouttavan päättyminen jättää. Tällä hetkellä akuutimpi kysymys mielestäni on mitä menetetään, kuin mitä saadaan tilalle.
 

Talouden tunnusluvut pähkinänkuoressa

13 milj. €: Uuden työvoimapoliittisen avustuksen rahoitus koko maan tasolla, kanavoituna kuntien peruspalveluiden valtionosuuteen laajan työttömyyden kriteerillä.

31,63 €: Laskennallinen perushinta tähän palveluun, joka saadaan jakamalla 13 milj. € työttömien ja palveluissa olevien koko maan määrällä (n. 411 020 hlö). Summa on täysin laskennallinen ja yleiskatteinen. Kukin voi laskea saamansa valtionosuuslisäyksen laskemalla perushinnan ja oman kuntansa / työllisyysalueensa laajan työttömyyden määrän valtionosuuksien laskentatekijöillä.

~5 milj. €: Karkea oma arvioni siitä, kuinka paljon 13 milj. eurosta jää tosiasiassa palvelujen ostoihin, kun henkilöstö-, hallinto- ja koordinointikulut on huomioitu. Vaihtoehtoisesti samassa suhteessa rahoitusta pitäisi lisätä tai allokoida muista tehtävistä tälle.

n. 70–80 milj. €: Hyvinvointialueiden kuntouttavan työtoiminnan kustannukset vuosittain viimeisten kolmen vuoden aikana Valtionkonttorin tilastojen perusteella.

44–60 €: Koko maan tasolla yksikköhinta yhtä työtoimintapäivää kohden hyvinvointialueilla. Valtion korvaus työtoimintapäivästä on 10,09 €.
 

Mitä kuntouttavan työtoiminnan päättyminen jättää jälkeensä?

Kuntouttavan työtoiminnan kokonaiskustannukset ovat moninkertaiset suhteessa valtion järjestämiskorvaukseen tai suhteessa uuteen avustukseen (13 miljoonaa). Kun tarkastellaan hyvinvointialueiden tilinpäätöstietoja tarkemmin, huomataan, että palveluiden ostot edustavat noin 40 % kokonaiskustannuksista. Kuntouttavaa työtoimintaa tuotetaan siis myös omana työnä. Irtisanotaanko henkilöstö? Kustannuksia aiheutuu varmuudella myös sosiaaliohjauksesta, hankintatoimesta ja sopimusohjauksesta sekä toimitiloista. Jäävätkö nämä vajaakäytölle?

Aikanaan kunnat saivat nk. sakkomaksusäästöä järjestäessään kuntouttavaa työtoimintaa. Vallitseva kansallisen tason käsitys tuolloin oli, että kunnat ”osaoptimoivat” kuntouttavalla työtoiminnalla sakkojaan ja hakevat vain säästöjä. Vuodelta 2021 on saatavilla tiedot kuntien ja kuntayhtymien kuntouttavan työtoiminnan kustannuksista aiemmassa kuntapohjaisessa järjestämismallissa. Tuona vuonna työtoimintapäivän laskennallinen keskihinta oli 38 euroa. Siis merkittävästi halvempi kuin hyvinvointialueilla, joilla vastaavaa sakkosäästövipua ei ole.

Johtopäätöksiä ovat ainakin seuraavat: Kuntouttavan työtoiminnan järjestäminen maksaa riippumatta siitä mikä kannustin on kyseessä tai onko sitä. Se näyttää myös maksavan suhteessa sitä enemmän mitä vähemmän palvelua järjestetään – ja päinvastoin. Aiempi sakkomaksu ei siis tällä logiikalla lisännyt yhteiskunnan kokonaiskustannuksia, vaan ylläpiti palvelua riittävän laajuisena, joka puolestaan tuotti kustannus- ja skaalahyötyjä.
 

Mitä kuntouttavan työtoiminnan päättymisestä seuraa – mahdollisesti:

Tilastovaikutus. Kuntouttavasta poistuminen muuttaa asiakkaan työllisyyskoodin palveluista työttömäksi. Suppea työttömyys ja pitkäaikaistyöttömyys siis kasvavat tilastollisesti, kun palvelu ei enää katkaise työttömyysjaksoa. Eli työttömyys ja pitkäaikaistyöttömyys jatkavat kasvuaan ”päätösperäisesti”.

Palveluvaje ja paine korvaaviin palveluihin. Välityömarkkinat ovat toimineet kuntouttavan työtoiminnan palveluntuottajana osana muuta toimintaansa. Palveluiden tuotannossa on käytetty osin tukityöllistettyjä. Rahoitus on ollut monikanavarahoitusta ja monien toimijoiden jakkarat ovat vaatineet tämänkin jalan pystyssä pysymiseen. Kun tämä rahanlähde poistuu, uhkaa se myös muita tukijalkoja, ja toiminta näivettyy. Paine siis arvatenkin kasvaa siihen, mitä kaikkea 13 miljoonan euron uusvanhalla järjestöavustuksella saadaan aikaiseksi.

Uusi TYPO-avustus on sinänsä perusteltu väline. En sitä kritisoi. Sen avulla voidaan tehdä jotain lisää, paremmin ja uudellakin tavalla. Ihmelääkkeeksi siitä ei kuitenkaan yksin ole tai sitten täytyy todella keksiä uusia ihmeitä nk. boxin ulkopuolelta. Jääkiekon MM-kulta on tyypillisesti nähty vaikuttavan myönteisesti moniin yhteiskunnallisiin kehityskulkuihin, entä tähän..?

Mikä on ydintarve tai ongelma, jota työllistämistuella halutaan ratkaista? Tämä pitäisi olla peruskysymys, josta käsin työsuhteisen työn tukimuotoja kehitetään aktiivisen työvoimapolitiikan puolella.

Vastaus on melko helppo: tuki alentaa työntekijän palkkauksen kustannuksia kohdennetusti. Yrittäjillä kyse on puolestaan säännöllisten tulojen turvaamisesta yrittäjyyden alkutaipaleella. Työntekijän palkkauskynnyksen alentamiseen on lukuisia muitakin välineitä — esimerkiksi verotukseen, työnantajamaksuihin tai työnantajariskeihin liittyviä. Yrittäjyydelle löytyy niin ikään monia rahoitusmuotoja, joista starttiraha on yksi muiden joukossa. Huomionarvoista on, että starttirahamalli tuntuu Suomessa toimivan: sitä kiitellään ja se on pidetty muuttumattomana vuodesta toiseen.

Kohdentaminen on palkkatuen suurin haaste

Palkkatuen — ja vastaavan kuntalisän — suurin haaste on mielestäni tällä hetkellä kohdentaminen. Sille on valtavasti sääntöjä paitsi työnhakijan, myös työnantajan ja työsuhteen näkökulmasta. Kohdennukseen liittyy erilaisia poliittisia tarpeita ja intohimoja sekä ennen kaikkea julkistalouden säästöjen tavoittelua. Kohdennusta muutetaan jatkuvasti, mikä tekee tuesta sekavan ja ennustamattoman.

Lintuperspektiivistä katsottuna meillä on järjestelmä, jossa on satoja erilaisia käytäntöjä tuen kohdentamiseen. Yksikkötasolle — työnhakijaan ja työnantajaan — vietynä tämä kohdentamisen kirjo marginalisoi palvelun.

Toinen kohdentamisen haaste liittyy siihen, ettei työllistämistuki tarjoa kunnon pelivälineitä sille, miten työ ja tekijä kohtaavat. Markkinanäkökulmasta työllistämistuet voivat jopa heikentää kohtaantoa. Työnvälitysmarkkina on nimittäin äärimmäisen hajautunut sekä ostamisen että myymisen osalta — verrattavissa asuntokauppaan. Kohtaanto toimii silloin, kun välitysmekanismi on tehokas, tieto liikkuu ja kohtaannon helpottamiseksi on olemassa hajautetusti hyödynnettäviä palveluja. Työllistämistukien osalta tämä tarkoittaisi, että työnhakija ja työnantaja voivat keskenään lähentyä ja neuvotella kohtaannosta — ja neuvottelupöydällä olisivat nämä erilaiset tuet. Tästä saatatte jo arvata, mihin ajatteluni tukityöllistämisestä perustuu.

Asiakaslähtöinen malli: työskentely työttömyysetuudella

Ajattelen, että työllistämisen tuet voitaisiin siirtää työttömyysturvajärjestelmän sisään universaaliksi tukimuodoksi, joka tukee uudelleentyöllistymistä. Tukihallinnosta vapautuva työaika voitaisiin suunnata kysyntää ja kohtaantoa lisäävään työhön eli perustyönvälitykseen.

Tuki voisi olla työttömyyspäiviin nähden porrastettu ja määräaikainen. Se voisi alkaa esimerkiksi 300 tai 400 työttömyyspäivän kohdalla. Rajaa olisi tarpeen säädellä eri suhdannetilanteissa, ja tätä varten voisi luoda valmiit kriteerit, joiden soveltamiseen riittäisi kevyempi asetuspohjainen sääntely.

Mallissa Kela maksaisi työttömyysetuuden henkilön sijaan työnantajalle.

Mallin vahvuutena olisi, että molemmat (tulevan) yleistuen rahoittajaosapuolet — sekä kunnat että valtio — osallistuisivat tukimuodon rahoittamiseen. Nyt valtio ei osallistu, vaikka kunnat tekevät tätä jo palkkatukien ja erilaisten kuntalisämallien muodossa. Nykyjärjestelmä on rahoituksellisesti kunnille epäreilu: valtio ei maksa työllistämistukea, mutta saa säästön täysimääräisesti työttömyysturvastaan, kun kunta luo omalla rahalla työpaikan.

Mittaluokka on merkittävä

Passiivimenojen ”aktivointi” samanaikaisesti sekä valtion että kuntien puolella toisi merkittäviä lisäresursseja työsuhteiden tukeen. Päästäisiin tukisummiin, jotka kannustavat työllistämään. Tuen mittakaava olisi kerralla riittävän iso: Esimerkiksi kunnat maksoivat vuonna 2025 yli 400 päivää työttömänä olleista Kelalle 623 miljoonaa euroa ja valtio omaa osuuttaan 710 miljoonaa euroa — yhteensä siis 1,34 miljardia. Jos tästä summasta saataisiin aktivoitua vain 10 prosenttia työsuhteiden tukemiseen, käytössä olisi vuosittain 134 miljoonaa euroa lisäresursseja pisimpään työttömänä olleiden työllistämiseen. Jos tavoitetaso nostetaan 25 %, tukisumma on 335 m€ eli kymmenkertaiseksi esim. nuorten työllistämiseteliin nähden. Järjestelmän vakiintuessa täysin realistista olisi tavoitella jopa 50 % aktivointitasoa, joka voisi poistaa vaikean pitkäaikaistyöttömyytemme.

Malli voisi korvata nykyiset tukimuodot

Mallia voisi kehittää monin verroin nykyisiä palkkatukia, nuorten työllistämisseteleitä ja kuntalisiä selkeämmäksi ja geneerisemmäksi. Tarvittaisiinko näitä muita enää lainkaan, jos kehitettäisiin vain tämä yksi? Hallintotyö voitaisiin kohdentaa tehokkaammin esimerkiksi piilotyöpaikkojen etsimiseen, joihin sitten tätä tukea voitaisiin vaikuttavasti kohdentaa.

Valtion tuki voisi olla kaikille sama ja subjektiivinen / automaattinen kun määrätyt työttömyyspäivät tulevat täyteen. Kunnat voisivat omalla osuudellaan säädellä paikallisista tarpeista ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden tai elinvoiman tavoitteistaan käsin sitä, mihin kohderyhmiin tukea esim. voitaisiin myöntää vielä perustasoa enemmän.

Idea ei ole vielä tietenkään valmis, mutta jotenkin uskon siihen enemmän kuin nykymenoon, jossa uudet työllisyysavaukset hautuvat joko hallinto- ja toimeenpanohaasteisiin tai eri hallinnontasojen väliseen osaoptimointiin, jossa kustannuksia vain siirretään toisen tahon maksettaviksi.

Julkisen työnvälityksen ja muiden työpaikkasivustojen tilastot kuvaavat vain pientä ja koko ajan vähenevää osaa työllisyysmahdollisuuksista. Eri tiedustelulaitosten kyselyihin puolestaan nousee kulloinkin se määrä työpaikkoja mitä kyseissä poikkileikkaustilanteessa on tunnistettu. Todellisuus alueen työllisyyspotentiaalista on paljon suurempi ja tietoallasta täytyykin laajentaa.

Yritysperustanta on kasvanut huomattavasti ja koko ajan vahvistuva trendi on yrittäjyys työn teon vaihtoehtona. Näkyykö tai tunnistetaanko tätä uusyrityspotentiaalia riittävästi? Kysehän on sekä markkinan että yrittäjäksi aikovien potentiaalin analysoinnista.

Huomattava määrä työvoimatarpeista tulee näkyviin myös, kun syvennytään eri toimialojen ja kokoluokan työnantajien työpaikkojen vaihtuvuuksiin (nk. vaihtuvuusasteeseen): Onko henkilöstöä vaihtunut viimeisen 12 kk aikana ja onko tätä kautta kokonaismäärä lisääntynyt, pysynyt ennallaan tai vähentynyt? Vastaavasti miltä asiat näyttävät seuraavan 12 kk aikana? Kaikki tämä on tietyssä aikaikkunassa olevaa työvoimatarvetta/-potentiaali. Vain murto-osa nousee julkiseksi ilmoitteluksi tai tiedusteluihin. Olemme saaneet yli 20 000 yritysvastauksen jatkuvasti päivittyvän tietokannan yhdistelmällä EK:n ja SY:n sekä Tilastokeskuksen dataa. Tämä antaa mahdollisuuden ennustaa älykkäämmin ja laajemmin näitä työllisyysmahdollisuuksia.

Edellisten lisäksi on vielä viides työllisyyslähde: piilevä työvoimapotentiaali. Monet tahot arvioivat tämän olevan edellisiä suurempi, vaikka sen selvittäminen on vaikeaa ja osin tulkinnallista. Evidenssi tulee viime kädessä käytännön kenttä- ja myyntityöstä: On jalkauduttava yrityksiin, osattava tunnistaa liiketoiminnan kehittämisen ja osaamisen välistä dynamiikka yrityskohtaisesti ja myyvästi sekä tuotava aktiivisesti esiin ratkaisuja: ”Voisitteko palkata uuden työntekijän, jos löytäisimme juuri sopivimman juuri teidän liiketoimintaanne ja kasvuun?” Tätäkin teemaa voi lähestyä tiedolla johtamisen kokonaisuuden näkökulmasta: Työnantajapalveluiden asiantuntijoiden kenttätyön kokemukset ja business insight olisivat arvokas tietolähde. Kannattaisi harkita esimerkiksi hieman strukturoidumpia testiasetelmia, jossa analysoidaan vaikutuksia, jos aktiivisuutta lisätään ja myyntityötä kehitetään. Tämä olisi vahvasti perusteltua, sillä tätä kautta voidaan asiantuntijatyötä suunnata entistä vaikuttavammin, tehdä työstä näkyvää ja tätä kautta antaa perusteet työn riittävälle resurssoinnille.

Edelleen valtaosan huomiosta vie se, että työllisyyspalvelut ja työttömyys aiheuttavat kunnille ylitsepääsemättömiä kustannuksia – ja että valtion pitäisi nämä kattaa. Ymmärrän hyvin tämän näkökulman, ja usein tuon tätä myös itse esiin. On paikallaan haastaa valtion ratkaisuja ja resurssien riittävyyttä. Jossain määrin tämä vastakkainasettelu (kuka kustantaa, kuka maksaa) on tullut myös osaksi työllisyysalueiden yhteistyöpöytiä. Tämä on haitallista ja se tulisi pikimmiten ratkaista – esim. kustannusjakomalleja, työnjakoa tai tiedolla johtamisen järjestelmiä kehittämällä.

Ylivoimaisesti tärkeämpi kysymys on kuitenkin se, miten näkökulma työllisyydestä saadaan käännettyä voimavaralähtöiseksi – johon kuntien kannattaakin investoida.

Työllisyys on kuntatalouden perusta.

Tarkastellaan lukuja karkeasti. Noin 80 % kuntien tuloista on verotuloa, josta noin 70 % on kunnallisveroa – pääosin ansiotulosta. Myös valtionosuudet perustuvat pitkälti työllisyyden ja kulutuksen veroihin, joita valtio kerää ja tasaa kunnille. Työvoimapalvelut ja etuuskulut muodostavat puolestaan enintään 15 % kuntien nettomenoista. Toki työllisyyden heikkeneminen syö tulokakkua, ja menetyksiä/kuluja tulee tätä kautta. Kuitenkin pelkästään volyymitarkastelun perusteella työllisyyden tuottopotentiaali on kustannussäästöpotentiaalia merkittävästi suurempi.Ratkaisuja kannattaa hakea tuotto- eikä säästöpotentiaalista.

Tämän vuoden valmennuksessa sekä uutiskirjeissä tartun hanakammin siihen, miten työllisyyttä tulisi lähestyä investointinäkökulmasta. Yhtälö on kunnille vaikeammin avattavissa, mutta täysin looginen. Oppi kannattaa hakea valtion puolelta: valtio suunnittelee julkisen talouden kokonaisuutta siten, että päätösten ja sääntelyn työllisyysvaikutukset lasketaan tulopohjaan mukaan ja mahdolliset säästöpäätökset mietitään tarkkaan vaarantamatta tätä potentiaalia. Myös kunnille ja työllisyysalueille hieman rajatummalla tavalla tämä logiikka toimisi. Vaikka laskelmat eivät olisi täysin tarkkojakaan, kyse on isommin ajattelutavan muutoksesta. Havaintoni on, että kunnat eivät ole juurikaan hyödyntäneet tätä uudenlaista työllisyyden vaikuttavuusajattelua uusissa strategioissaan – vielä.

Läheisempi esimerkki työllisyyspalveluiden piiristä: Tulosperusteiset työllisyyspalveluhankinnat.

Peruslogiikaltaan näissä palveluissa maksetaan työllisyydestä (vaikutuksesta) suoritteen sijaan. Tällöin toissijainen kysymys on palvelun osallistumis- tai yksikkökustannus. Erilaiset kustannusvertailut tai raportit voivat osoittaa ylihintaa ja kunnat voivat kokea, että onpa kallista. Tällöin kyse on kuitenkin erityisen hyvästä onnistumisesta, josta kannattaakin maksaa. Palvelun takaisinmaksu tulee tietyn ajan kuluessa vahvistaen kuntataloutta. Tällaisia eriä ei kuitenkaan kirjanpito (saati YA-järjestelmä…) tunne, joten tilanne on tiedolla johtamisen ja talouden seurantajärjestelmien kannalta dilemma.

Ajatellaanpa tilanne, jossa koko työllisyysalueen palvelut (ml. virkailijatyö) on onnistuttu kääntämään tulos- ja vaikuttavuusperusteisiksi. Pitkällä aikavälillä näin uskon tapahtuvankin ja kehitys on menossa tähän suuntaan. Tällöin merkityksettömäksi muodostuu se, paljonko palvelut maksavat, saati mikä on VOS. Oleellisinta on vaikuttavuus. Työvoimapalveluiden ja etuuskulujen kompensaatio voitaisiin siirtää kuntien veropuolelle (efektiivisyys / tasausrajat) valtionosuuksista.

Varmasti tämä skenaario epäilyttää. Mutta käänteisesti: jos tähän ei haluta uskoa, olisi halvinta jo nyt ripustaa hanskat naulaan ja päättää, että työllisyys ja työttömät on kunnille vain kuluerä. Säästäminen on kuitenkin melko helppoa.

Johdanto

Olemme kuluvana vuonna tarjonneet eri toimeksiannoissa yli tuhat työtuntia asiantuntemusta selvittäen ja analysoiden työvoimapalveluiden työllisyys- ja talousvaikuttavuutta. Työssämme olemme hyödyntäneet tutkimustietoa, tilastoja ja empiiristä tietoa asiakas- ja virkailijatasolta asti. Olemme havainneet, että kunnat ja työllisyysalueet ovat omaksuneet hyvin uudet kannusteet.

Silti ikäviä uutisia työttömyyden kasvusta tulee lähes päivittäin. Ristiriitaista on, että kannustinmalli näyttää toimivan ja ohjaavan, mutta lopputulemana kustannukset vain kasvavat. Olemmeko sittenkään vaikuttavuuden osalta oikeilla jäljillä?

Julkisten työvoimapalveluiden peruskysymys

Julkiset työvoimapalvelut toimivat mielestäni vaikuttavuudeltaan parhaiten, kun talous kasvaa ja työvoimalla on yleistä kysyntää – siis, kun työmarkkinoilla on imua. Tällöin voidaan edistää parhaiten sellaisten heikommassa asemassa olevien henkilöiden tilannetta ja valmiuksia, jotka eivät syystä tai toisesta osaa tai onnistu työnhaussa tai tee sitä tarpeeksi tavoitteellisesti. Kun kilpailu työvoimasta kasvaa, työnantajat liikkuvat työnhakijaa kohti ja työmarkkinat muuttuvat vastaanottavammiksi.

Tällaista imua on olemassa useissa kunnissa ja työllisyysalueilla. Osalla alueista on näkynyt jo pidempään, että työikäisten määrä vähenee työpaikkoja nopeammin. Tällainenkin tilanne parantaa jäljellä olevien työvoimareservien tehokkaampaa käyttöä.

Valtaosassa työllisyysalueista ja kunnista tilanne on kuitenkin päinvastainen. Työttömyys on kasvanut korkeaksi, pitkittynyt ja työttömyysetuuskustannukset nousseet. En silti väittäisi, että näillä alueilla tehdään vaikuttamatonta työtä – päinvastoin.

Work First vs. Competence First

Työllisyysvaikuttavuus rinnastuu työvoimapolitiikan isoon kuvaan, jota on nyt syytä tarkastella uudesta näkökulmasta.

Work First -paradigma

Olemme Suomessa melko lyhyen ajan kuluessa siirtyneet laajalla rintamalla nk. Work First -työvoimapolitiikkaan, joka korostaa nopeaa ja suoraviivaista työllistymistä. Tähän paradigmaan peilautuvat:

• Sosiaaliturvauudistukset
• Työttömyysetuuksiin tehdyt muutokset, yksilön kannusteet ja kiristykset
• Työnhakumäärien ja muiden velvollisuuksien kiristykset
• Koulutusmahdollisuuksien rajaukset
• Työvoimapalveluiden ja palveluprosessin muutokset
• Uudet kuntakannusteet

Work First -paradigma on vahvimmillaan silloin, kun työmarkkinoilla on kysyntää. Se vastaa hyvin myös demografisen muutoksen pidemmän aikavälin haasteisiin. Sen heikko kohta on kuitenkin pitkäkestoinen pysähtynyt taloustilanne, jossa töitä ei yksinkertaisesti ole riittävästi. On vaikea nähdä, että edellä listatut toimet lisäisivät työpaikkojen määrää.

Competence First -ajattelun merkitys

Tällaisissa tilanteissa työvoimapolitiikan tulisi uskaltaa palata hetkeksi perinteisempään Competence First -ajatteluun.

Voisimme hetkeksi sivuuttaa tutkimusnäytön siitä, että:

• Pitkäkestoiset koulutukset lukitsevat työttömät ja vähentävät työnhakua
• Julkisella rahalla tuetut työpaikat ovat vaikuttamattomia nk. välityömarkkinoilla
• Kuntouttava työtoiminta ei johda mihinkään

Päinvastoin – juuri tällaisina aikoina meidän tulisi huolehtia, että kasvavien työvoimareservien osaaminen ja työkyky pysyvät yllä ja paranevat.

Havainnot ja suositukset

1. Ymmärryksen lisääminen

Työllisyyden tilannekuvaa kannattaa lähestyä nyt entistä laaja-alaisemmin ja välttää, että tämä hetki sokaisee liikaa. Nykyiseen työttömyystilanteeseen on lähdetty kääntymään jo kaksi vuotta sitten. Ymmärrämme varsin tarkkaan, mitä viime aikoina on tapahtunut, mutta laajempi ja pitkäaikaisempi konteksti kertoo enemmän.

Keskeisiä tarkasteltavia tekijöitä:

• Työikäisten kehitys (15–20 vuotta)
• Työpaikkojen kehitys (15–20 vuotta)
• Toimialojen muutokset
• Työperäisen maassamuuton ja maahanmuuton määrä ja rakenne
• Pendelöinti
• Työttömyydestä aiheutuvien kustannusten pitkän aikavälin trendit

Tässä kontekstissa voidaan arvioida alueen tai kuntien omien työllisyystoimien vaikuttavuutta ja ymmärtää esimerkiksi uuden kannuste- ja sakkomaksun tämänhetkistä tilaa ja ennustetta.

2. Ennakoivat toimet

Hyvä nyrkkisääntö: Nykyisillä palveluilla vastataan tämänhetkiseen tilanteeseen, ja uusia palveluita tulisi kehittää seuraavaan suhdanteeseen. Tämä malli perustuu toimeenpanon aikajänteisiin (1–2 vuotta) sekä työmarkkinoiden tyypillisiin muutossykleihin.

Toinen helposti ennustettava asia: Työvoimapula pahenee. Korkea työttömyystilanne kasvattaa aina lyhyen aikavälin työvoiman saatavuutta, mutta pahentaa pitkän aikavälin työvoimavarantoja:

• Työvoimaa poistuu työvoiman ulkopuolelle
• Ihmiset muuttavat pois tai hakeutuvat toisille aloille
• Vetovoima uuden työvoiman saamiseksi heikkenee
• Pitkittynyt työttömyys heikentää osaamista ja työkykyä

Ennakoiva palveluiden suunnittelu kohtaa usein vastustusta, sillä on hankala tehdä päätöksiä palveluista, joilla ei päätöshetkellä ole tarvetta. Tämä vaatiikin kuntapäättäjiltä avarakatseisuutta. Kunta- ja työllisyysstrategioista tarvittaisiin selkänojaa sille, että työvoimapolitiikan palveluita osattaisiin mitoittaa eri aikajänteillä toteutettaviksi ja ne kohtaisivat paremmin kulloisetkin suhdanne- ja työmarkkinatilanteet eivätkä kulkisi näiden jäljessä. Erittäin tärkeää olisi kehittää työvoimapalveluihin suhdanneventtiilejä sekä palveluiden määrän, valikoiman että kohdentamisen osalta. Myös erilaisia palkkiomalleja tulisi osata säätää suhdanneherkemmiksi; esim. heikommassa työmarkkinatilanteessa työllisyystulosten tekeminen on vaikeampaa ja palkitsemisen siten suurempaa ja päinvastoin.

3. Tässä ja nyt – konkreettiset toimet

Kulloiseenkin työmarkkinatilanteeseen tarvitaan omat täsmälääkkeet, osa toimii aina ja osalla vastataan aina kulloinkin suurimpaan huutoon. Hyväksi esimerkiksi käy hallituksen työllistämisseteli nuorille, joka on otettu esiin uutena ideana vain vajaa vuosi sen jälkeen, kun suurimmat palkkatukileikkaukset on toteutettu.

Kohtuullisen nopeasti käyttöön otettavia ja kannatettavia keinoja:

Piilotyöpaikkojen kartoitus
Laaja kartoitustyö piilotyöpaikoista ja piilevistä työtilaisuuksista olisi erityisesti tällaisessa tilanteessa kaikkein vaikuttavinta – toki myös vaativinta.

Työhön johtavat valmennuspalvelut
Valmennuspalvelu ei ole sosiaalityötä, terveyspalvelua, rahoituslaitos velkaongelmien kuittaamiseksi eikä koulutuksenjärjestäjä. Sen ydintehtävä ei ole kaivaa esiin työllistymisen esteitä tai toimia HUBina muihin palveluihin. Palveluun ohjaaminen ei ole vaikuttavaa, jos se ei johda työhön. Tässä hetkessä ei ole tuloksekasta hieroa pelkkiä CV:itäkään.

Vaikuttavan valmennuksen ydintä juuri nyt olisi..

• etsiä konkreettisella tasolla lisää töitä valmennettaville
• tukea asiakasta mahdollisimman tehokkaasti työpaikan löytymisessä ja motivoida hänet vastaanottamaan työ
• jatkaa valmennusta työn ensimetrit (esim. koeaika, palkkatuen kesto tai ensimmäinen vuosi)
• räätälöidä ja yhteensovittaa työaikaisia palvelukokonaisuuksia, esim. sotea, koulutusta ja kielen oppimista.

Myönnän, että tämäkin on haastavaa, mutta samalla erittäin vaikuttavaa – ja siksi siitäkin olisi vara palkita hyvin.

Työpaikkojen syntymisen tukeminen
Erilaisten työpaikkojen syntymisen rahallinen tukeminen lakisääteisen palkkatuen rinnakkaismuotoina:

• Kuntalisät alueen yrityksille
• Kuntien eri yksiköiden avustaminen työllistämään työvoimapoliittisin perustein, mutta ilman palkkatukea. Kunnan sisällähän ei kannata mitään tukirahaa liikutella, vaan kirjata henkilöstöohjelmaan esimerkiksi ohjaava tai velvoittava prosenttitavoite eri yksiköille
• Kotitalouksien tukeminen työllistämään (ei ehkä suoraan, mutta voisiko toimia välikätenä)
• Täsmätyökykyisille soveltuvien työpaikkojen luominen – kunnalliset Samhallit?
• Välityömarkkinoiden elvyttäminen (hankerahoitus?)

Koulutusmahdollisuuksien laajentaminen
Koulutuksiin ja omaehtoiseen opiskeluun pääsyn toteuttaminen niin laajasti kuin mahdollista, ennakoiden työmarkkinoiden tulevaa kysyntää.